Käsillä tekeminen on minulle terapeuttista.
Se että saan tuotettua aivojeni sopukoissa syntyneen idean omien käsieni kautta valmiiksi esineeksi on itseasiassa aika huikeaa. Homma ei valitettavasti vain mene yleensä noin yksinkertaisesti vaan perinteisempään kaavaan kuuluu vähän enemmän muuttujia.
Olen miniatyyrijarrastaja. Olen ollut sitä viime keväästä saakka ja harrastus on kietonut minut täysin pauloihinsa. Minulla on siis vielä suhteellisen vähän kokemusta mutta kertyneellä kokemuksellani jo uskallan valottaa tavallista miniatyyriharrastajan arkea. Siihen kuuluu epäonnistuneita kokeiluja, turhautumista, toivottomuutta ja menetettyjä yöunia uusien ideoiden syntyessä tai entisiä hienosäätäessä. Epäonnistuminen tuntuu raastavan kirvelevältä tappiolta ja lannistaa täysin. Synkimpinä hetkinä ajaudun myös miettimään jopa luovuttamista. Mutta sitten se pienikin onnistuminen... Jo pienen onnistumiskokemuksen jälkeen unohdan kaiken ikävän raadannan. Tunnen voittaneeni itseni ja se jos mikä on terapeuttista.
Aina voin kehittyä. Kaiken voin tehdä vieläkin paremmin. Häpeän ensimmäisiä hapuilevia kokeilujani ja varmasti häpeän nykyisiäni muutaman vuoden kuluttua. Mutta oman kehityksen konkreettinen todentaminen on äärettömän terapeuttista.
Kajaaninsta löytyy pieni joukko miniatyyriharrastajia. Toimimme nimellä Mininikkarit. Tuotoksemme ovat parhaillaan näytillä Kajaanin pääkirjaston aulassa vielä tämän kuun loppuun. Sieltä löytyy mm minunkin Violan Kammarini eli nukkekoti 1:12 -koossa.
Toivotan sinut tervetulleeksi mukaan seuraamaan tai ehkä jopa itsekin tavoittelemaan käsillä tekemisen riemua
-Teija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Meistä olisi hirmuisen mukavaista, jos muutaman sanasen viitsisit jättää merkiksi käynnistäsi! :)