Kevät-moi!

Heipä hei pitkästä aikaa! 

Niin se elämä meitä kuljettaa omalla painollaan ja omiin suuntiinsa. Olen miettinyt (=potkinut itseä persuuksille) tämän postauksen tekemistä piiitkän aikaa. Tuntuu vain, ettei aika riitä millään. On ollut pakko priorisoida ja tehdä vain ne asiat, jotka on ollut pakko tehdä. 

Kun me satteita-naisten kanssa aloitettiin blogin pito, oli meidän kaikkien elämäntilanne aika lailla eri kuin nyt. Jokaista on elämän virta kuljettanut eteenpäin. Toista nopeammin, toista vähän hitaammin. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, ettei kenelläkään taida olla enää niin paljon "luppoaikaa" kuin aloittaessamme. Ei blogin päivittämiselle, eikä liioin käsitöille. Niihin käden tuotoksiinhan tämä blogi nojaa. 

No, jotain sentään näkyy meistä jokainen tehneen aina jossain välissä. Se taitaa tuo käsillä tekeminen olla se henkireikä, harrastus joka auttaa jaksamaan arjessa. Itse ainakin huomaan olevani pahalla päällä, jos en muutamaan päivään ole ehtinyt mitään luomaan. 

Minä itse olen tällä haavaa tuore yrittäjä. Aika menee ainakin näin alussa tosi sujuvasti kaikkeen mahdolliseen, mitä ei ole tullut aiemmin edes ajateltua. Tein nettisivut itse, vaikka ammattilainen olisi pystynyt tekemään ne monta kertaa nopeammin. Kyllä on tullut tässä koneella istuttua nyt viime viikkoina ihan riittämiin! Vastapainoa on onneksi sitten se työ. Tarjoan Kajaanin keskustassa hemmotteluhoitoja, ja nautin kyllä taysin rinnoin niiden tekemisestä. Itse asiassa onhan sekin sitä käsillä tekemistä! Kuvia ei vain voi napsia asiakkaasta ja ladata tänne blogiin :) 

Jotain on sentään tullut tehtyä tässä kuukausien aikana. Ainakin vino pino tiskirättejä, virkkaus kulkee näet aina näppärästi mukana. Taitaapa melkein kaikki tiskirätit olla autossa tehtyjä. Lienenkö esitellyt jo nämä enkelit? Jos näin on tullut tehtyä, olkoon kertaus opintojen äiti ;)

Näitä komeita enkeleitä on niin ihana tehdä, että niitä on syntynyt yllättävän monta. Osa on lennähtänyt uusiin koteihin, osan olen tehnyt "muuten vaan". Korkeutta näillä ihanilla on 60-80 cm. 

Kuvissa on tekstinä tuo valontalovalencia.fi joka on siis minun yritykseni nettisivu. Lisäsin nämä samaiset kuvat omille sivuilleni, sen vuoksi tuo teksti. Nyt ei riitä aika muokata kuvia eri vesileimoilla, vaan on mentävä näillä samoilla. 

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille lukijoille omasta puolestani mitä ihaninta kevättä! Täällä meillä päin on jo tuomi ihanasti hiirenkorvilla (ja ihanasti muuten nenää kutittaa siitepöly! Onneksi on Young Livingin laventeli, tuo luonnon oma antihistamiini) ja leskenlehtiäkin on lasten kanssa bongattu. Tervetuloa kesä! 

t. Taina

Vaatii rohkeutta lentää

Heissan ja moikkuli! 

On tämä jännää, miten erilaisia viikot on. 

Jotenkin näin blogatessa sen varsinkin huomaa. Meillä kun on "omat viikot" Satun ja Teijan kanssa, jolloin päivitämme. Viimeksi kun oli "minun viikkoni", päivityksiä tuli kuin hulluksi tulleelta liukuhihnalta. Tämä viikko näyttää olevan tyystin erilainen. 

Ideoita ja asiaakin ehkä olisi, mutta joku aikavaras vie sen ajan. Siihen kun lisätään hieman hidas aivan toivoton verkonpainoksijoutava tietokone, eipä tipahtele päivityksiä kuten taannoin. 

Onneksi meitä on kolme. 

Kun toinen ei jouda/ jaksa/ ennätä/ mitämilloinkin, 

ottaa toinen vetovastuun. 

Tällä viikolla Teija on päivittänyt omaa blogiaan ja jakanut linkit teksteihin myös meidän facebook-sivullamme. Eli jos et vielä tykkää meistä facebookissa, kipin kapin tykkäämään :)  

Otsikko tuohon muotoutui vähän itsestään. 

On ehkä turhankin dramaattinen, ainakaan itse en näet ole lentoon lähdössä. Mutta koska sattumaahan ei ole, vaan kaikki tapahtuu aina syystä, ehkä otsikko enteilee jotain? 

Viime aikoina on pohdituttanut kyllä rohkeus ja mukavuusalueelta poistuminen. 

Luin vasta, että kehitystä tapahtuu vain oman mukavuusalueen ulkopuolella. Minä kyllä tykkäisin kellua siellä omassa mukavassa kolosessa, siellä on niin turvallista! Mutta tottasesti, ei siellä kovin paljon kehity. Pitäisi astua ensin askel sen rajan yli ja kokeilla. Kasvaa, kehittyä, saada ehkä "turpiinsa", ja kokeilla uudelleen. Ehkä kohta huomaa sen mukavuusalueen vähän kasvaneen ja osaavansa taas vähän enemmän juttuja. Huomaa kehittyneensä. 

Think outside the box. 

Näihin aatoksiin. 

- Taina 

Pitenee varjot osa 2

Se on taas sunnuntai. Viikon ehtoopuoli, viimeiset tunnit.

Aamulla alkaa uusi viikko, aukeaa eteen puhtain sivuin.

Eilen hautasimme setäni. Päivä oli raskas, mutta haikean kaunis. Aurinko nousi aamutuimaan ja lohdutti saattoväkeä koko päivän. Ilmassa oli kuitenkin selvä syksyn puraisu. 

Luin muistotilaisuudessa kolme runoa. Siskoni piti puheen, jossa muisteli setäämme ja heidän yhteisiä metsästysreissujaan. Setäni opetti (yhdessä isäni kanssa) pikkusiskoni metsästämään. Taivaan tarhuri korjasi tuon metsämiehen tänä syksynä toisille jahtimaille vain päivää ennen metsästyskauden alkua. Ihan niin kuin kohtalolla olisi huumorintajua. Vai ivaako lie.

Nämä runot luin: 

Tuli taivaan tarhuri katsomaan, 

joko kypsynyt olisi viljaa.

Hän vaelsi peltoa tutkien 

ja taivutti tähkiä hiljaa.

Ilo täytti tarhurin sydämen,

löysi tähkän niin kypsän ja kultaisen.

Hän hellin käsin taittoi sen,

vei mukanaan kotiin taivaiseen. 

Et ole ikiunessa, et ole poissa,

olet tuhat tuulta puistikoissa,

olet valon välke aallokossa,

 olet timantti hankien loistossa.

Et jättänyt meitä, et ole vaiti,

olet lintujen laulu taivaalla,

olet kuiskaus viljapellolla,

olet henkäys rakkaasi poskella.

Tämän runon (laulun) luin setäni lesken puolesta: 

Taas valo viiltää taivaanrantaa

se päivän yöstä erottaa.

On tullut aika pois se antaa

jota niin paljon rakastaa.

Sen järjellä me ymmärrämme:

kun toinen lähtee, toinen jää.

Vain pieni lapsi sisällämme

ei sitä tahdo käsittää.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

Kulje kanssa enkelin.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa,

sinua paljon rakastin.

Niin monet kerrat tähän rantaan

olemme tulleet ennenkin.

Jättäneet kahdet jäljet santaan,

nyt yhdet vain vie takaisin.

Siis hyvää matkaa, ystäväni

en enää puhu enempää.

Tärkeimmän tiedät, ja se riittää,

muu on nyt yhdentekevää.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa

kulje kanssa enkelin.

Hyvää matkaa, hyvää matkaa,

sinua paljon rakastin. 

- Taina 

Jo pitenee varjot

Sunnuntaiehtoota.

Tänä iltana mieli on vähän matalalla. 

Sain suru-uutisen, että setäni on nukkunut pois. 

Tuntuu, että tämä täytyy jakaa kanssanne, koska elämään kuuluu myös kuolema. 

Elämästähän tämä meidän blogikin kertoo, sen kaikista kiemuroista. Toki keskittyen käsitöihin, mutta luultavasti matkan varrella tulee kerrottua palasia omastakin elämästä. 
Näinhän olemme vähäsen jo tehneetkin.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot.

Aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas,

soi lintujen laulusta kukkiva kunnas

ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

(Kari Rydman)

Miten kukaan voisi olla liian etäällä toisesta?

Näenhän samat tähdet kuin sinäkin.

Ei ole turhaan sanottu;

tähtiin on kirjoitettu! 

Jos jonakin päivänä emme enää tapaisi,

se ei olisi luopumista,

vaan siirtymistä uuteen aikaan. 

Tulee ilta,

jolloin näet uuden tähden taivaalla.

Siitä tiedät, etten enää tule.

Sillä, kun talvi lumettaa maan kylmyydellä,

kun päivät ovat kuin yö

Silloin rakkauteni sinuun 

muuttuu tähdeksi,

jotta jaksaisimme kuoleman kanssa.

Kuoleman yli.

Pidä hyvää huolta itsestäsi.

Jos kaipaat minua, katso tähtiin ja olen siellä.

Syntyen joka ilta, niin kuin tämä runoni rakkaudesta.

Niin paljon kuin tähtitaivas tähtiä saa,

niin on ollut paljon sinulla minulle antaa. 

Minä kohtaan sinut laskevan auringon alla.

Minä näytän sinulle vedet, jotka loistavat kristallin lailla.

Vien sinut laaksoon, joka hohtaa kaikissa maailman väreissä.

Siellä, missä kauneimmat unet muuttuvat todeksi,

 siellä missä aika lakkaa olemasta...

Siellä minä odotan sinua. 

(Kuvat Juha Härkönen Photography)

- Taina 

Kop kop!

Viikonloppu täällä koputtelee :) 

Intuitio ohjasi ottamaan värssykirjan, siitäpä muutaman lainauksen tähän perjantaihin otan. 

"Onnella ei ole huomispäivää;

sillä ei ole eilistäkään;

se ei ajattele tulevia;

sillä on vain nykyisyys,

eikä sekään ole kokonainen päivä,

vaan silmänräpäys."

(Ivan Turgenev)

Nuo pienet onnenhetket on kyllä niitä kannattelevia elementtejä. Kun ennättää istahtaa nojatuoliin virkkaamaan, lapset ruokittuna kattovat ehkä telkkaria ja isäntäkin on siihen sohvalle maailmalta välillä kotiin saatu, nousee niin valtava onnentunne, että ravistaa ruumista ja kostuttaa silmät. 

Nopeastihan se ohi menee (ei siihen toki ehdi jäädä piehtaroimaan), mutta lämpimän tunteen se jättää. Se tunne kertoo, että kaikki on hyvin juuri nyt.

No, eihän siihen yleensä mene varttia pidempään, kun jo toinen muksuista toista mottaa/ raapii/ lyö ja taas on itku työnä. Tai isosti ärsyttää, kun puoliso vain itselleen kahvit kaataa, eikä ollenkaan muista rouvaansa. Menisi töihin, ajattelen, mutta pian sekin tunne onneksi ohi menee. Ohikiitäviä hetkiä, tunteita, on tämä elämä siis täynnä. 

"Älä arvioi elämääsi saavutusten perusteella, olivatpa ne elämäsi varrella mitättömän pieniä tai valtavan suuria. Herää sen sijaan, ja arvosta kaikkea mitä polullasi kohtaat. Iloitse kukista, jotka sinua varten kukkivat, nauti auringonnoususta, pienistä lapsista, naurusta, sateesta ja linnuista. Juovu niistä... onneen ei ole tietä, onni on tie."

(Wayne W. Dyer)

"Onnellisimpia ihmisiä tuntuvat olevan ne, 

joilla ei ole mitään erityistä syytä olla onnellisia, 

paitsi että he ovat sitä."

(William Ralph Inge)

Toivon siis onnenhetkiä -pieniä, suuria tai ohikiitäviä- jokaisen lukijamme perjantaipäivään. 

- Taina 

Onnea myös arvontaan.
Pääset sinne näppärästi tästä. 

Life is short

Moikka! 

Hupsista, minun blogausviikko on jo tiistaissa.

Kuoma tuossa männä viikolla jo porisi vähän masennuksesta. 

Se on kyllä tuttua minullekin. 
On tuttua puolison masennus, 
perheenjäsen(t)en masennus, ystävän masennus. 
Ja masennus myös omalta kohdalta. 
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa pitkään ja polveilevasti, 
sen verran on kokemusta kertynyt. 

Ehkäpä jossain vaiheessa vielä tähän palaankin, 

mutta nyt tuntuu ettei ole oikea aika. 

Enkä tiedä, haluatteko te täällä 

"käsityö"-blogissa siitä lukeakaan. 

Sen haluan kuitenkin vielä teille vinkata, 

että eläisitte hetkessä. Se on ainut, mitä meillä on! 

Eilistä ei saa takaisin, 

huomisesta ei ole takeita tuleeko se edes. 

Vain tämä hetki merkitsee ja tämän hetken ajatukset. 

(Eikä koskaan ole liian myöhäistä muuttaa kurssia.) 

Tuon yllä olevan kuvan olen 

muokannut Paolo Coelhon tekstistä. 

Olen huomannut, että ensimmäinen 

ja viimeinen kohta ovat usein toisin päin. 

Suukko annetaan nopsasti, 

mutta anteeksi antaminen on sitten sitkaampi prosessi. 

Joillain anteeksi antaminen kestää koko ihmisiän. Miksi?! 

Elämä on kuitenkin niin lyhyt, 

että kannattaako se elää katkeruudessa ja kaunassa? 

Minun mielestäni vastaus on todella kirkas "Ei kannata". 

Jostain myös luin, 

että masennus johtuu siitä, että elää (liikaa) menneessä.

Ahdistus taas johtuu siitä, että pohtii (liikaa) tulevaa.

Tuskinpa se näin yksiselitteistä on, 

mutta antaa ajattelemisen aihetta kyllä. 

No niin, tässäpä tämän postauksen pohdinnat :) 

Hei, muistakaas armaat lähimmäiset 

tuo edellisen postauksen arvonta! 

Osallistuminen on helppoa kuin heinänteko, 

eli kommentoimalla arvontapostausta rapsahtaa jo yksi arpa. 

Lukijaksi klikkautumalla tuplaa mahdollisuutensa voittaa. 

- Taina

ps. Minulle saapui eilen uusi työkalu, 

jota piti testata puolille öin.

Jospa tulen sen kanssa pian tutuiksi, 

että saan esitellä jotain uutta 

ja jännittävää myös täällä. 

Olkaa kuulolla! 

Onnellisten maa

Minulla on siis kaksi lasta, poika ja tyttö puolentoista vuoden ikäerolla.

Kun lapsia ei vielä ollut, minulla oli selvä visio siitä, 

miten heidät kasvatan ja millainen lastenhuoneesta tulee. 

Luulenpa, että suurimmalla osalla ihmisistä on sama visio 

ennen lasten syntymää. 

Mitä kauniimman mielikuvan maalaa, 

sitä korkeammalta saattaa tulla rymisten alas. 

Minusta alla oleva runo kuvastaa tätä kaikkea niiiiin hyvin. 

"Onnellisten maa

Kun olin lapsi,

enkä tällainen harmaahapsi kuin nyt,

sellainen tuoreeltaan syntynyt,

kasvanut muutaman hassun vuoden tuonne

parinkympin korville, niin - voi tokkiisa:

kyllä sitä silloin oli viisas! 

Kaiken sitä tiesi perhe-elämästä.

Tiesi, mihin kuului liesi,

mihin kaappi

ja oli kuin mikäkin satraappi:

olis osannut hallita perheensä

kiertää erheensä

väistää virheensä

pottuja keittää

suolalla peittää

pikkuisen sekaan vettäkin heittää.

Tiskata, viskata roskat uuniin,

ja kotoiseen duuniin

niin ahkera olla,

että pöydätkin kiiltäis

ja hohtava puhtaus aivan silmiä viiltäis! 

Ja kuri ja järjestys oisi:

ei voisi kukaan kenkien riviä

porraspielen kiviä,

kuvia seinällä

hyllyillä kirjojen riviä,

puhtaita mattoja,

pestyjä paitoja,

housujen prässejä

ei kukaan sillä mielin silmitellä, että arvostella.

Kademielin saisi vieras katsastella kotia tuota.

Ja lapset.

Niitä jos saisin,

niitä taiten kasvattaisin ja rakastaisin.

Ne kilttejä pikku pilttejä oisi pellavapäitä,

ja näitä kullannuppuja herranterttuja

niin päivät pääksytysten polvellain ain

paaputtaisin,

kuin koiranpentua korvan takaa rapsuttaisin! 

Ja opettaisin

ettei koskaan pahaa sanaa toisillensa,

äidillensä, isällensä ne sanoisi;

ja jos joskus sattumalta jotain pientä kiistaa

niin piiskaa

- voi kauhistus! ei edes koko sanaa meillä 

tunnettaisi

vaan arvokkaasti keskenämme keskustellen

kaikki ratkeaisi 

niin oikeudenmukaisesti.

Enkä ikinä kiivastuisi

noille ipanoille suloisille,

että ääntä korottaisi.

Ja oisi

heillä aina puhtaat vaatteet päällä

joka säällä

tukat kammattuina,

nenät niistettyinä,

suunsa pyyhittyinä.

Ja hiljaa kiltisti he istuisivat paikoillansa

kun tulee vieraita,

kohteliaasti tervehtäisivät

ja ruokapöydässä he sanoisivat

kiitos ja ole hyvä.

Eikä maitomotti koskaan kaatuis,

soppakaan ei roiskuis

liinalle, ei rinnuksille

ja varmaan tasatahtiin lusikat vain heiluis

hillitysti keskustellen.

Iltasatu olis jokailtainen,

ja sen jälkeen iltarukouksen

niin heti kohta silmänsä he sulkis,

nukkuis yskimättä, itkemättä, pissaamatta

läpi pitkät yöt.

Ja varmaan armaan puolisoni kanssa

kaikki päivät aurinko se paistais

loistais silmät rikkumatta rakkautta,

aina kaikessa vain auttaisin

ja väsyneenäkään en ikipäivän' mitään tiuskaisisi,

kuiskailisin aina vain

niin hellästi ja hempyisesti.

Ehkä sitä silloin saattoi joskus vähän ihmetellä,

mitä kumman ongelmia noilla puolisoilla,

perheilläkin,

kun ne usein niistä valittaat ja vaikertaat

vaikeutta lasten kasvatuksen, opetuksen,

kurituksen.

Eihän niitä toki olisi,

- ei, kun vain kaiken taiten tekisi! 

Ja sitten, sitten:

siellä ovat sikinsokin

kengät, lakit, lapsikullat,

motit, kupit, kukkamullat,

lehdet, kirjat, murut, pullat,

ja monen illan tuutilullat

unohtuneet, jääneet väliin.

(Voi kun olis joskus ollut aikaa

tutustua perheenisän, -äidin perusoppikirjaan:

Tuhat ja yksi työtä.)

Kauniit ovat kirjahyllyt

pöydät niin kuin jauhomyllyt

pyyhkimättä lasten pyllyt - tai ainakin nenät;

matot kasassa,

maidot kumossa,

ja itku kurkussa pikku nyrkki tyrkkii toista pois tieltä,

ja jos ei ehkä joku lyökään,

niin hyökkää 

ainakin hirmuisin uhkauksin joku toisen

kimppuun ja kiusaa,

ja yksi tietysti yökkää mahakivuissansa,

pienin kiljuu vaunuissansa,

toinen huutaa kaatuissansa

yksi tarttis millimetrinmittaa kakkua jakaissansa,

ja kiukuissansa äiti, isä juuri jotain tiuskaa

kun tulee se hianompi vieras.

Ja kademielin katselee hän tuota,

miettii:

ei sitä kaikille mokomaa suoda,

tuollaista onnea luoda.

Siinä aina sattuu ja tapahtuu,

ja uudelleen ne aina vain 

toisihinsa rakastuu!" 

(Niilo Keränen)

Toivorikasta torstaita! 

- Taina

Lippu salkoon

Tänään aion juhlia sitä, miten uskomaton elämä minulla onkaan ollut: 

juhlin saavutuksia, monia ilonaiheita 

ja myös vastoinkäymisiä, 

koska ne ovat auttaneet minua kasvamaan lujemmaksi.

Tulen kulkemaan tämän päiväni pää pystyssä ja iloisin sydämin. 

Ihailen luojan yksinkertaisia lahjoja: 

aamukastetta, aurinkoa, pilviä, puita, kukkia, lintuja. 

Tänään mikään noista ihmeistä ei jää minulta huomaamatta. 

Tänään jaan elämäninnostukseni muiden ihmisten kanssa. 

Panen jonkun hymyilemään. 

Osoitan ystävällisyyttä jollekulle jota en edes tunne 

ja lausun vilpittömän kohteliaisuuden jollekulle, 

joka näyttää alakuloiselta. 

Kerron lapselle, kuinka erityislaatuinen hän on, 

ja kerron jollekulle rakkaalleni, 

miten paljon oikein hänestä välitän 

ja kuinka paljon hän minulle merkitsee. 

Tänään on se päivä, jona lakkaan murehtimasta sitä mitä minulla ei ole 

ja olen kiitollinen niistä suurenmoisista asioista, jotka minulla jo on. 

Muistan myös, että turha huolehtiminen 

on vain hukkaan heitettyä aikaa. 

Kun päivä päättyy ja lasken pääni tyynylle, 

kiitän elämäni parhaasta päivästä. 

Ja nukun tyytyväisen lapsen unta, jännittyneenä siitä odotuksesta, 

että huomisesta tulee kaikkien aikojen paras päiväni! 

Yllä olevan tekstin lainasin Positiivareiden Hyvän Mielen Päivyristä. 

Teksti osuu ja uppoaa minuun. 

Otatko sinä haasteen vastaan? 

Lupaatko juhlia upeaa elämää? Iloita aamukasteesta? 

Hymyillä tuntemattomalle? 

Rakastaa täysin sydämin ja myös kertoa sen? 

- Taina